Viimeisestä kiittäen: Nuuskamuikkunen

Stina
2.9.2013

Vuosi sitten heinäkuussa käsitin, että firmani kaatuu. Oltuani sen kanssa naimisissa kolme vuotta, tuntui kuin olisi avioeroa tehnyt: surullinen, pettynyt, haikea ja väsynyt olo. Maailma täynnä uusia, typeriä, vaikeita asioita joita piti palkatta hoitaa vaikka mieluummin olisin vain nukkunut. Tässä kohtaa rakkaat ystäväni, sen sijaan että olisivat tarjonneet tuopin, sanoivat: tule Talolle. Vuodeksi antoivat työpöytäpaikan maan siisteimmässä toimistokollektiivissa, antoivat yhteisön ja rohkeita ihmisiä joista ottaa mallia silloin, kun tuntui että kaikki on jo takana. Antoivat hittovie jokinäkymän!

 

Kulunut vuosi sisälsi paitsi ihan kunniallisen firmasta irtautumisen, myös paluun yliopistolle. Gradun teon kannalta Talon huonoin puoli on Talon paras puoli, ja sen olemassaolon syy: vilinä ja puuha, ihmiset tulevat ja menevät. On oltava jatkuvasti tilanteen tasalla, ja varauduttava tervehtimään uutta residenssivierasta tai kansanedustajaa. Tutkimustyötä pitäisi tehdä kirjaston hiljaisuudessa.

 

Silti Talo auttoi kandini valmiiksi ja graduni lähes valmiiksi. Kun joutuu tyhjän päälle tai työttömäksi, on tärkeintä että voi mennä johonkin; että voi riisua pyjaman ja laittaa ripsiväriä, pakata lounasrasian ja lähteä kotoa. Sen Talolla tiesivät. Minulla on ollut vaihtoehto ja olen ollut tervetullut, ja se tuntuu hemmetin kivalta. 

 

“Aktiivinen vuorovaikutus ja viihtyisä ympäristö antavat vahvat puitteet luovalle työlle. Haluamme jakaa yhteisön hengen, rajapintojen kohtaamisen ja uudet näkemykset myös muiden kanssa.” Totta on tuo, mitä etusivulla seisoo. Lopputyöni lisäksi olen tehnyt 50 opintopistettä, pari lehtijuttua, kymmenkunta tanssikeikkaa, aloittanut laulutunnit, toiminut lapsenlikkana, osallistunut taidekollektiivi Taidevaaran kehittämiseen ja tehnyt performanssia ja elämäni ensimmäisen tanssisoolon sekä oppinut taas hiihtämään. Ei ole vaikeaa arvata mistä draivi on peräisin kun ottaa huomioon, että olen saanut työskennellä samassa tilassa mm. käsikirjoittajan, tekstiilimuotoilijan, elokuvaohjaajan, toimittajan, kirjailijan, runoilijan, dramaturgin, muutaman kuvaajan ja kuvataiteilijan sekä Päivin, Miikan ja Akun kanssa. 

 

Viime juhannuksena tutustuin Talolla residenssivieras Bill Crandalliin, ja kutsuin hänet kesäretkelle perheeni saareen. Eteläsuomalaiset kalliorannat viehättivät washingtonilaista valokuvaajaa, eikä vähiten siksi, että hän tunnustautui uskolliseksi Tove Janssonin lukijaksi. Itse löydän Muumi-kirjojen tunnelman yllättäen keskeltä lappilaista kaupunkiarkea: kuin Muumitalo, Talo kokoaa kodittomat ja matkalaiset, epätäydellisyydessään ainutlaatuiset, ja tarjoaa turvallisen paikan missä säilyttää hillopurkkeja. Samalla tulviva joki uhkaa ja viettelee: Talo yksin ei riitä edes Muumiperheelle itselleen vaan usuttaa heidät kohti maailmaa ja seikkailua.

 

Niinpä nyt astun levänneenä uuteen syksyyn, sanon heippa ja jätän keltaisen Talon. Mutta asukkaat tapaan pian taas.

 

Stina Varkkola
 

Kimppu